Hetkeen ei oltu juhlittu niin nyt taas oli aika. Eli otettiin alkuun keskiviikkona limsat mukaan ja lähdettiin juhlimaan Wain Wainiin. Kun Ylivieskassa työnnellään kottikärryjä me katsellaan Pekingiä yläilmoista ja laulellaan. Varattiin Josen, Teron ja Matthiaksen kanssa sieltä pilvenpiirtäjä ravintolasta oma privaattihuone. Huone oli noin 15 neliötä, lattia ja seinät pehmustetut hulluille ja keskellä huonetta iso pöytä. Takana näkymä Pekingin yöhön ja edessä hullut karaokevehkeet. Huoneen vuokra oli 90€ ja siihen kuului kaksi tuntia haluamia virvokkeita, seitsemän eri ruokalajia, wii ja karaokelaitteisto. Alkuun ihmeteltiin että mitäs nyt tehään, mutta Village Peoplen – In the Navy:n lähdessä soimaan kaikki tuntuivat olevan kuin kotonaan. Kyllä se suomessakin pitäisi näin olla että ujommille laulajille pitäisi olla oma huoneensa missä voivat sitten rauhassa keskenään laulaa. Enpä olisi uskonut että tällaisesta ryhmästä löytyy tämmöisiä riita– kuin sulosointujakin. Kaksi tuntia meni kuin siivillä eikä kohtuullisen arvokas hintakaan haitannut yhtään.

(Ruoka kuulu hintaan, makkarasta sushiin)

(Näkymä pihalle karaokea laulettaessa)

(Yöllä otettiin huikopalaa mäkkäristä ja tietysti otettiin lähtettipoika mukaan kuvaan)

Perjantaina tutustuttiin kuuluisaan Pekingin ankkaan. Paikallisessa ravintolassa tilattiin poikien kanssa ankka joka maksoi noin 8€. Siitä neljälle riitti hyvinkin maistiasia vaikka pari muutakin ruokalajia ostettiin. Ankka pilkotaan kokin toimesta pieniin siivuihin joissa kaikissa tulisi olla pala ihoa sillä se on sen paras osa. Itse ankka laitettiin todella pieniin ”tortillalättyihin” jotka oli tehty jostain muusta kuin vehnästä. Vähän sitkeitä ne oli. Ankka kastettiin kastikkeessa ja lisäksi laitettiin hieman kasviksia. Sitten käärittiin koko komeus tikuilla. Se osoittautui yllättävän hankalaksi tehtäväksi. Miettikääpä ite rullaavanne tortillaa tikuilla ja vielä syöväne sen käärimänne räpistyksen niillä. Hermot ja hetkinen siinä meni mutta lopussa homma alkoi sujumaan. Ankka oli hyvää mutta ei mitään kovin erikoista. Enemmän menee prassailun puolelle jos sanoo syöneensä aitoa Pekingin ankkaa.

(Ankka on etualalla, oikealla kääreet ja vasemmalla ankan kastike ja lisukkeet)

Illalla pidettiin pienimuotoiset käytäväbileet.  Hissin viereen laitettiin ryhmittymä tuoleja ja pöytiä. Musiikkia ja naposteltavaa sekä hyvää seuraa. Ihan kuin olisi opiskeluajat menossa. Mukaan tulivat meidän kiinalaiset ”vaihtarit” Imatralta. Lisäksi paikalla oli pojjaat, käsittää minut, Josen, Teron ja Matthiaksen, sekä Brian. Mikäs sen parempaa kuin istuskella kaikessa rauhassa ja höpötellä kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Kylläpä mukaan kutsuttiin välillä henkilökuntaakin, mutta eipä nuo oikein innostuneet. Yritetty mikä yritetty.

(En tiiä mitä tässä tehään mutta varmaankin on Fab5 menossa)

Sunnuntaina lähdettiin Wang fu jingiin. Minä ja Tero ollaa kauan jo suunniteltu käyvämme Jack & Jonesissa. Itse katu on lähellä Tian’an meniä ja siellä sijaitsee lähes kaikki kalliimmat merkkikaupat ja pituutta kadulla ja siellä sijaitsevalla ostoskeskuksella on yli kilometri. Hinnat oli kuin Ideaparkin Catwalkilla ja jos olisi valmistunut insinööri saattaisi jopa käydä ostamassa Armanin sukat, mutta nyt budjetin kuluttaminen yhteen sukkaan ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta. Kauppaan mentäessä iski ahdistus. Myyjiä oli puolet enemmän mitä asiakkaita. Jokainen näistä hyökkäsi kimppuun kuin expertillä konsanaan. Kiireellä mentäessä kaupan päähän ei perässä enää ollut kuin yksi myyjä. Siitä oli hyvä aloittaa. Kaupassa löytyi jos jonkin moista vaatetta ja Tero sai sinne kulutettuakin jonkin verran. Itellä ongelmaksi tuli taas paitojen muoto. On se ihme että mahankohilta jos on sopiva niin kinnaa sitten käsivarsista tai rintakehästä. Paitoja tuli kokeiltua useita mutta aina malli oli väärä. Onhan se mukavaa että jos ostaa paidan niin pystyy kättelemään normaalisti.  Myyjä varmaan kiukuissaan kun asiakas kokeilee miljoonaa paitaa eikä yksikään kelpaa. Terolla oli jopa omien vaatteiden henkilökohtainen kantajakin joka seurasi kuin hai laivaa.

Shoppailun jälkeen oli luvassa meno Saksalaiseen ravintolaan. Matthias oli jo kauemman aikaa kuolannut Saksalaisten Schnitchelien perään ja nyt hän lähti opastamaan meitä sinne. Paikka oli hyvin lähellä Wain Wainia joten sinne piti matkustaa metrolla. Paikalle päästyä ja jonkin aikaa aprikoitua löydettiin ryhmittymä kerrostaloja joissa sijaitsi vaatekauppoja sekä ravintoloita. Näistä 11 talosta sen oikean löydettyä jouduttiinkin toteamaan että ravintola oli olemassa, mutta nyt se oli tilapäisesti kiinni. Korvikkeena vaihdettiin sitten Jekkiläiseen ruokaan ja suunnattiin samassa keskuksessa sijaitsevaan ravintolaan, jossa löytyi perinteiset amerikkalaiset hampurilaiset ja pirtelöt.

(Jose ihastelemassa annostaan)