Sunnuntaina oli sitten aika lähteä edellisenä iltana suunnitellulle matkalle Teron ja Josen kanssa. Päämääränä oli Qingdaon kaupunki joka sijaitsee noin 900km Pekingistä kaakkoon Keltaisen meren ja sitä kautta Tyynen valtameren rannalla. Asukkaita tässä perus kaupungissa on semmoinen 2,5 miljoonaa mikä luonnollisesti ei ole kaikkein suurin mutta taitaapi ollaa jossain sijalla 20 väkimäärältään.

(Matkalle mentiin junalla ja olipa jokunen muukin tulossa samaan kyytiin)

Aamulla lähtö oli yhdeksältä ja asemalle mentiin Tianjinin reissusta viisastuneena taksilla. Asema oli sama mistä viimeksikin lähdettiin. Päivä oli yksi työväenpäivän juhlapäivistä ja odottaa saattoi että populaa oli liikkeellä. Asemalla saatiin kuin saatiinkin liput haluamaamme junaan. Tosin välissä piti vaihtaa myyjää ja tilanne näytti jo epätoivoiselta. Matka kesti luotijunalla kuutisen tuntia. Perillä oltiin illansuussa ja ensimmäisenä lähdettiin metsästämään hostellia, mikä aiemmin aamulla oltiin varattu. Perillä huomattiinkin että vastaanottaja ei ollut sama jollekka tilaus huoneisiin tehtiin. Meni siinä tovi täytellessä papereita ja yleensäkkin kertoa että ollaan jo huoneet varattu, kun kummankaan vieraankielen kielitaito ei päätä huimannut. Olipa siinä kattomista kun infon työtekijällä oli maailman mahtavimmat mietintäilmeet. Välillä tuli ohimon rapsuttamista, toisinaan leuan sivelyä ja kattomista yläviistoon. Ei kukaan käyttäydy noin kuin komedioissa ja sarjakuvissa. Annettiinpa tytölle myös oma englanninkielinen nimikin, Ashley. Josesta se jotenkin näytti Ashleyltä, en minä tiiä.

(Tässä kaikkein normaalein reaktio. Jose varmaan tinkaamassa hieman liikaa ja Ashley on purskahtamassa nauruun)

Huone oli mukava kolmelle hengelle suunnattu huone omine vessoineen ja suihkuineen. Valittavana oli parivuode ja yksittäinen vuode niin minä ensimmäisenä sisään astuessa ”vahingossa” varasin yksilöllisen sängyn, joka oli vielä yllätykseksi muista Kiinan kivikovista sängyistä poiketen pehmeä. Tämän jälkeen kysyttiin Ashleyltä vinkkejä minne mennä syömään. Hän osoitti erästä katua, jossa sai kuulemma hyvää meriruokaa. Paikalle päästyä huomattiin pieni katu jossa oli myytävän kaikkea mitä merestä saa. Kalat, ravut ja muut nilviäiset uivat altaassa ja siitä sai valita mieluisansa. Tulipa maistettua paistettua mustekalaa ja oikein hyviä simpukoita siellä ollessa. Oli melkosen paljon parempaa ku aikaisemmat skorpionit.

(Mustekalaa se on vaikka siltä se ei näytä. Erinomaisen makusta kieltämäti)

(Siinä katu missä oli jos jonkinmoista merenelävää myynnissä)

(Kuva eräästä myyntikojusta)

Pienen palloilun jälkeen mentiin syömään erääseen ravintolaan ja huomattiin että ite saahan valita omat merenelävät altaasta. Siinä sitä sitten oltiinkin sormi suussa kun ainut mitä tiedettiin ennestään oli simpukka ja sitäkin oli varmaan viittä eri laatua. Loppujen lopuks valittiin katkarapua muistuttavia, mutta vaan isompia rapuja, kasa simpukoita, Teron himoama rapu sekä randomilla jokin piikkinen merenelävä mistä kukaan ei tiennyt mitään. Pöydässä hetken odoteltua saatiin ensimmäisenä katkarapu wannabet. Eihän niitä kukaan osannut syödä ja minäkin parhaani mukaan yritin matkia viereisessä pöydässä olevaa paria. Viimein kun siitä jotain lihaa irti saatiin ei makuelämys ollut mikään maailman paras. Sama kuin ois syöny suolavedeltä maistuvaa lihaa. Seuraavana vuorossa oli nämä piikkihärpäkkeet. Niistä oli päällinen vedetty auki ja sisälle laitettu kananmuna. Tämä sitten maistui kananmunan ja simpukan sekoitukselta. Ei mitään erikoista. Kolmantena vuorossa oli rapu, jonka syömiseen saatiin hieman oppia Joselta. Viimein kun tästäkin saatiin vähän lihaa irti ei maku ollut hääppöinen. Simpukat saapuivat viimeisenä ja niitä tulikin syötyä useampia. Maku oli kuin simpukassa, mikä ei varmaan tule yllätyksenä. Olen tosin syönyt paljon paljon parempaakin. Lopputulos ateriasta oli lommo lompakossa ja suuntama mäkkäri.

(Rupea tästä sitten valitsemaan muka mieluisin)

(Etualalla simpukat, takana megakatkaravut ja ihme piikkisimpukat, vasemmalla pilkottu rapu)

Vielä hetken kaupungilla palloiltua löydettiin pieni katettu aukio talojen välistä, joka oli valjastettu ravintolaksi. Ruoan lisäksi tarjolla oli performanssitaidetta. Missasimme varjoteatterin, mutta kuitenkin pääsimme todistamaan Kiinalaista oopperaa. Mies puvussaan kiekui ja lauloi kuin nainen.  Kysyin Joselta mistä ihmeestä tämä johtuu. Kastraatiosta ehkäpä niin vastaukseksi tuli että aikoinaan naiset eivät saaneet näytellä ja miesten piti myös laulaa ns. naisten osuudet. Tämä mies kunnioitti tätä perinnettä ja oli oppinut kiekumaan melkoisen kunnioittavasti. Toisena erikoisuutena oli tarjoilijoitten teetarjoilu. Väen keskellä suikkelehti tarjoilijoita omine teekaatimineen. Ne näyttivät kastelukannuilta joidenka nokka oli noin metrin mittainen. Oli hienoa nähdä kuinka tarkasti sillä pystyikään kaatamaan teetä kuppiin kaukaa ja korkealta.

(Korkealta ja kovaa oli teema. Vasemmalla näkyy tuollainen pitkä tikku niin siinä oli se teekannun nokka.)

Seuraavana päivänä lähdettiin kävelylle rannalle. Keli oli mainio ja lämpöä oli yli 20 astetta. Tuuli vaivasi sillä mereltä tuuli kylmää ilmaa jatkuvalla syötöllä. Rannalla ollessa huomattiin että onpas kaunista kun hääpari on tullut ottamaan kuviaan rannalle. No sitten kun pitemmän aikaa käveltiin huomattiin että onpas näitä pareja paljon. Rannalla näkyi yhteensä yli toistakymmentä paria ottamassa kuvia. Selkeyttä ei tullut että onko kyseessä mainoskuvaukset vai onko tosissaan näin moni mennyt naimisiin. Eräälläkin tauolla huomattiin kuinka bussi tulee parkkipaikalle ja ulos nousee noin neljä paria valokuvaajineen. Ranta oli yleisesti ottaen melkoisen karua ja huomasipa kivissä melkoisen paljon öljyäkin. Näkyvyys ei ollut paras sillä kaukana kuuli suuren rahtilaivan töräyttävän torveaan, mutta mitään ei nähnyt. Kun silmät laittoi oikeen sirrilleen ja keskittyi näki heikon hahmon valtavasta usean sadan metrin mittaisesta rahtilaivasta merellä noin kilometrin päässä rannasta.

(Alku rannasta oli hiukan karumpaa ja luonnollisessa tilassa.)

(Tässä yks feikki pariskunnista. Miehellä adidakset jalassa ja naisella farkut mekon alla)

(Lopussa oli sitten enemmän normaalimpaa rantaa ja hiekka oli varmasti useampaan kertaan siivilöity isommista murikoista)

Matkalla löydettiin myös linna, joka oli rakennettu eurooppalaista arkkitehtuuria jäljitellen. Pihassa möllötti jos jonkinmoista patsasta ja olipa pari morsiuspariakin eksynyt ottamaan sinne kuvia. Näkymät tämän linnan/suuren kodin tornista olivat hienot. Toisaalla näkyy ranta, toisaalla näkyy kaupunki pilvenpiirtäjineen. Siellä hetken palloiltuamme siirryttiin Saksalaiseen ”ravintolaan”. Paikka sijaitsi tien tuntumassa rinteessä. Paikalla oli muutamia puutarhatuoli ja –pöytä. Menu saksaksi ja saksalaisia asiakkaita. Eipä siellä tarjolla ollut kuin muutama erilainen makkara leipineen ja olutta. Kokkina oli kalpea saksalainen mies, joka näytti siltä kuin se olisi karannut Afrikan tutkimusretkeltään. Ruokajuomana tietenkin meillä oli olutta. Onhan Qingdao tullut tunnetuksi oluestaan Tsingtaosta.

(Vasemmalla oli tötterö minne pääsi kiipeämään ja ihastelemaan maisemia niin kauas kuin vain saasteitten keskeltä pystyi)

(Olut oli kirkastamatonta ja melkoisen tuoretta.)

(Jose näyttämässä 3€ annostaan. Parasta mitä paikalla oli tarjota)

Koska kaupunki on tunnettu oluestaan oli tietenkin vuoro mennä tutustumaan kyseiseen panimoon. Paikalle päästyttyä huomattiin että aikaa ei ollut paljoa kierrellä, joten historialliset kirjoitukset ohitettiin melkoisella juoksulla. Paikalla näki kuinka olutta aikoinaan tehtiin ja kuinka saksalaiset toivat kyseisen kulttuurin kaupunkiin 1900-luvun alussa. Saipa lipun hinnalla maistaa pari mukillista vastavalmistettua ”raakaa” olutta. Oli se kyllä parempaa kuin pullosta juotu. Lopuksi nähtiin vielä itse tehtaan sisälle ja työntekijät pullojen ja tölkkien parissa työntouhussa.

(Maistias oluet kyllä tälle porukalle maistu)

(Pari tölkkiä olisi kyllä tehnyt mieli kaapata mukaan)

(Ostin tax free ostoksia, mutta en tiiä mitä suomen tulli sanoopi)

Seuraavana päivänä oli tarkoitus lähteä takaisin kohti Pekingiä, mutta tyhminä turisteina emme lippua ajoissa olleet ostaneet ja asemalla ollessamme saimme vain ei oota. Ainoa mahdollisuus oli ostaa luotijunaan seisomaliput ja odottaa seuraavaan päivään. Eipä siinä mikään muu auttanut kun viettää vielä yksi päivä olut kaupungissa. Sitten alkoikin jälleen yöpaikan metsästys. Hetken palloiltua sai erään hotellin humalainen sisäänheittäjä meidät heidän ovensuulleen. Hinta yölle alkoi 25€/yö ja siinä muita vaihtoehtoja miettiessä huomattiinkin että hinta oli tippunut ilman tinkaamista 4€/yö/henk. Erikoinen tilanne sinänsä että hotellissa voi tingata yöpaikkansa hinnasta. Syynä oli varmastikkin se että hotellissa oli remontti menossa. Vastaanotto oli käytännössä pihalla sillä etuovea ja koko kyseistä seinää ei ollut uuden hienomman asennuksen johdosta. Huoneissa käytyämme päätimme että mikäs siinä on viettää yö aseman vieressä vaikka hotelli sisältä oli huonoin ulkoasultaan ja varustukseltaan kuin missään muualla. Saipa sentään halvalla katon päänpäälle. Eiköhän huoneessa taas ollut pari vuode ja yksittäinen vuode. Tällä kertaa yksittäisen vuoteen omistus meni Joselle.

(Näkymä merelle oli melkoinen. Harmi kun matkassa oli vain kännykkä joten laadukkaammat otokset jäivät ottamata)

Päivä meni muuten kaupungilla kävellessä ja sitä muuten pojjaat tehtiin paljon. Kilometrejä ei laskettu, mutta kyllä niitä useita tuli. Oli miellyttävä tutkia kaupunkia ja kävellä paikkoja ristiin rastiin ilman mitään tietoa tulevasta. Päivä meni sukkelaan ja seuraavan aamun junamatka jo koittikin. Oli mielenkiintoista olla junassa lähes kuusi tuntia ilman omaa paikkaa. Vallattiin sitten poikien kanssa sisäänkulkukäytävä. Siinä kuusi tuntia istuskellessa jalat koukussa ja väistellessä tulevia ja meneviä matkustajia oli melkoisen kypsää lihaa. Helpommin se meni kuin alunperin oli kuvitellut, mutta ei se mitään kivaa ollut. Sainpa pelattua Josen macilla ajankuluksi monopolia.

(Qingdaossa kävellessä löydettiin luterilainen kirkkokin ja tietysti pihalla kymmenittäin hääpareja)

(Tero kuorsaa välikössä ja Jose istuu kahden paketin päällä)

Väsyneenä pitkästä matkasta palattua oli aika lepäillä rauhassa kämpillä. Jälleen Peking tuntui kuin kodilta ja oli mukava päästä lepäilemään omaan kovaan sänkyynsä. Tahrakin palasi myöhemiin Hong Kongin reissultaan, joten koko kööri oli jälleen kasassa. Seuravana päivänä Teron kanssa käytiin kunnon kävelyllä kämpiltä pohjoiseen. Kilometrejä taittui taasen useita ja matkalla nähtiin useita tipuja. Niitä oli myynnissä useita eräällä katumyyjällä ja saattoipa pienillä kaduilla nähdä aina silloin tällöin ihan isommankin tipun eli kanan.

(Eipä niillä tipusilla paljoa tilaa ollut liikkua. Kuva on laadultaan sarjassamme parhaita otoksiani)

(Vihreää on joka puolella ja kelit on ollu viimeisen viikon mainiot)

Perjantaita edeltävänä iltana tuli ilmoitus että huomenna lähdetään pienelle retkelle. Mainostamisen opettaja, jonka luona oltiin aiemmin käyty tekemässä baozia vei meidät puistoon retkelle. Puiston nimi on Beihai ja se sijaitsee kivenheitonpäästä pohjoiseen Tian’an menistä. Taksille mentiin paikanpäälle ja kello oli yhdeksän paikkeilla kun sinne päästiin. Puiston keskellä on järvi minkä ympäri pääsee kävellen. Järven keskellä sijaitsee valkoinen Dagoba temppeli. Matkalle lähti minä, Tero ja Jose. Matthias ei kurssilla ole ja Tahra oli lähtemässä Hong Kongiin, joten hän ei sinne kerennyt.

(Siinä saari mikä on järven keskellä ja mäen nyppylällä)

Kiinalaisten eläkeläisten aamutoimet oli kuumimmillaan meidän puistoon saavuttuaan. Alkuun vastaan tuli vanhuksia kantaen peitettyjä linnunhäkkejä. Kuulemma pitävät vertailusta muiden omistajien kanssa. En tiiä miten ne nokittelevat omilla puluillaan, mutta sinne muutama oli omansa raahannu. Välillä puissa tuli vastaan linnunhäkkejä, jossa linnut visertelivät. Eivät varmaan muuten tykkää kovinkaan paljoa puistossa ku ne pakotettaan siellä oleskelemaan.

(Pakotetut pulut laulamassa)

Hetken päässä löytyi ryhmä kiinalaisia jotka potkivat keskenään jianzia. Sitä on melkoisen vaikea kuvailla, mutta sanotaanko sulkapallo tasaisella päällä, jonka käyttötarkoitus on sama kuin footbagin. Sitä potkittiin monessa paikassa ja opettajan rohkasemana Tero ja Jose menivät mukaan pelaamaan. Itse en mennyt sillä vetoan siihen että jalkapallo, ja etenkään se kikkailupuoli, ei ole mun juttu. Siinä etenkin Jose otti hikeä pintaan. Sanovat että ”kopittelua” harrastetaan yhtenä voimistelun muotona.

(Hose lämmittelemässä niveliään. Näyttää ihan yhden jalan kyykyltä)

Sitten vastaan tulikin jos jonkinmoista ryhmää. Eräässä katoksessa ei juuri muuta käytetty kuin viittomakieltä. Seuraavassa olikin sitten vuorossa oma laulaja omien kaiuttimien kanssa laulamassa kauneimmat kiinalaiset iskelmät. Eteenpäin jatkaessa vastaan tuli kuorolaulantaa. Sanat oli Kiinaks niin vetosin siihen että en osallistunu laulantaan. Mitä muuta puistossa voi tehdä? No tietenkin tanssia. Monia ryhmiä oli harrastamassa niin paritanssia kuin vanhemman sukupolven suosimaa diskoteekkiä. Toisaalla sitten harrastettiin Taijitä niin yksin kuin ryhmissäkin.

(Kiinan armeijan eläköityneet laulajatkin päästivät omia säveliään pihalle tunteella)

(Parkettien partaveitsi opetti muillekkin kuinka tanssia diskoteekkiä)

(Kuvassa ryhmätanssia. Muistutti hyvin pitkälle Taijita, mutta kuuleman mukaan oli Mongolialaista tanssia.)

Puistossa oli kaikkea kaikille. Kiinalaisten suosimaa hiljaisuutta ei hirveästi ollut, mutta keinoja joilla viettää aikaansa mielyttävästi ja yhdessä oli monia. Olisipa ollut mahdollisuus vuokrata vene järvelle käytettäväksi. Me päädyttiin sitten tutkailemaan nähtävyyksiä. Todella hienoja puistoja, puita ja näköaloja riitti. Käytiinpä tutkimassa tuota valkoista Dagobaakin lähempää. Tosin paremmalta se näytti kauempaa kuin metrinpäästä. Juurella ollessa meitä ryhtyi ajamaan takaan sormipariston kokoinen ampiainen. Meinasi iskeä itkupaniikkikohtaus sen hetken meitä seurattua. Siitä selvittyä nähtiin ryhmä pieniä koululaisia. Pojat lähti innoissaan antamaan High Fivejä ja siitäkös ryntäys syntyi. Aidan taakse oli kerääntynyt toistakymmentä pientä oppilasta moikkaamaan meitä. Mitäs me tehään? No tietenkin annetaan kaikille läpsyt ja vähän huudatetaan koko sakkia. Sen jälkeen kaikilla oli hyvä mieli, opettajista en mene vannomaan.

(Etuvasemmalla oleva poika oli erittäin innoissaan meidät "nähtyään")

(Puistossa oli myös omia pienempiä sisäpihoja joissa oli pieniä lepopaikkoja.)

Suoraan puistosta päästyä oli aika mennä kuunteluntunnille. Kyllä silmät vähän muljus, mutta ystävämme red bull tuli apuun antamaan silmäluomille siivet. Illan suunnitelmat oli jo lukkoon lyödyt. Suuntana oli Sanlintun ja yksityiset juhlat. Juhlinnan kohteena oli Hollannin kuningatar ja hänen 30-vuotista valtakautta, mikä selvisi meille ikävä kyllä vasta juhlien loppuvaiheessa. Juhlat järjestettiin eräässä ravintolassa kerrostalon ylimmissä kerroksissa. Paikalle pääsivät harvat ja valitut. Mitä me sitten siellä tehtiin? Josen ystävä Gissel opiskelee Hollannissa ja edeltävänä päivänä heidän olleissa etkoilla saivat he kuulla tästä tapahtumasta. Paikalle pääsisivät vain ne jotka olivat edeltävänä päivänä etkoilla ja ne joille se lippu jostain hommattiin. No meille ne hommattiin.

Paikka oli aivan tupaten täynnä hollantilaisia. Jokaisella olisi tullut olla jotain oranssia sillä se on kuningattaren väri. Pitkän etsinnän jälkeen mitään oranssia ei löydetty, joten jouduttiin olemaan hieman erilaisia nuoria. Ravinteli oli kahdessa kerroksessa sekä ulkosalla parvekkeella. Sisällä oli useampi kymmenen ihmistä ja pihalla toista sataa. Juhlat olivat kuin sinkkuelämästä konsanaan. Sisäänpääsy drinkki, taroilijat puihkelehtimassa ihmisjoukon välissä, live bändi, ilmaista ruokaa ja juotavaa. Enpä ole ikinä ollut näin tasoikkaissa juhlissa ja mielyttävissä juhlissa. Alakerrassa oli tarjolla ilmaista hierontaa, kun taas ylhäällä oli sikareita, jäätelöä, grilliruokaa jne. Ihmiset olivat kunnon juhlatuulella ja kaikilla näytti olevan hauskaa. Jouduinpa pariin otteeseen selittelemään mitä teen hollantilaisten pirskeissä. Siinä tarvittiinkin vähä puhelahjoja.

(Siinä konkkaronkka. Etuvasemmalla Gissel, keskellä olevan intialaisen tytön nimeä en ikävä kyllä muista ja oikealla Greta, joka paljastui valtakunnallisen matkailuohjelman juontajaksi pari päivää myöhemmin telkkarin avattua.)

Hetkeen ei oo mitään erikoista tapahtunutkaan. Tai noh. Mikä on erikoista? Itellä se ehkä tarkottaa että ei olla tehty mitään erikoisempia reissuja. Viikolla käytiin tutustumassa Pekingin pikkukatuihin. Siellä tiet on todella kapeita, just ja just mahtuu autot ohittamaan toisensa. Talot on matalia ja tehty harmaasta tiilestä. Yleisilme on harvinaisen ankea, mutta siellä hetken kävellessä huomaa miten tunnelmallinen se onkaan. Kadut on täynnä pikkuisia kauppoja mistä löytää niin tuliaiset kuin muutkin tarvikkeet. Alueita kutsutaan Hutongeiksi, asumiskeskittymiä kaivojen ympärille. Yöllä aluemuuttaa tyysti ilmeensä ja kutsuu ihmisiä pienten kuppiloittensa ansiosta. Tosin silloin pienet ja pimeät kujat muuttuu entistä ahdistavammaksi eikä yksin uskaltais siellä palloilla.

(Taisipa ankka joutua markkinoimaan jo syötyjä sisaruksiaan. En olisi ihan odottanut tämmösen tulevan vastaan kadulla)

(Sumeaa kuvaa kadusta)

(Matkalla löydettiin kuulemma Espanjalaista herkkua. Makeaita taikinapuikkoja jätskillä ja suklaakastikkeella)

Torstaina käytiin taas silkkitiellä tinkaamassa. Nyt himotti shoppailla ja mukaan tarttui useampia paitoja. Ensin taas naureskeltiin myyjän kanssa ja puhuttiin lämpimikseen hetkisen ja sitten aloitettiin armoton tinkaaminen. Kohtuuhintaan sai useita paitoja ja hupparin. Suomessa helpolla yhestä hupparista olisi maksanu enemmänkin, kuin mitä tuolla maksoi yhestä isosta pussillisesta vaatteita. Toivotaan ettei ensimmäisellä pesukerralla paidat muutu napapaidoiksi. Toisella kertaa silkkitiellä käydessä tuli esiin uusi ilmiö kaupustelussa. Jos kerran oot käyny tinkaamassa tuotteen ja etenkin jos jotain oot ostanu aiemmin puljusta, muistaa myyjä sun kasvosi. Monesti kuului kaukaa huuto ”Hello! I remember you!”. Ikäväksi puoleksi osoittautui että se ei vaikuttanut hintoihin.

(Ensimmäiset välit silkkitiellä. Näistä ei kannata ostaa sillä etenkin nämä vedättävät asiakkaita ihan 100-0)

Matthias on pitkän aikaa meitä houkutellut menevän sinne Saksalaiseen ravintolaan ja viimein silkkitien shoppailuiden jälkeen mentiin kokeilemaan minkälaista on perinteinen saksalainen ruoka kiinalaisittan. Ravintola oli samalla panimo ja saipa siellä maistettua omatekoista oluttakin. Ruokasi syötiin snitcheliä joka on riippuen laadusta aina erilaista. Minun ja Teron pökkiin tilaama oli kuorrutettua ja hyvin nuijittua possunlihaa jonka sisällä oli kinkku juusto kastiketta. Ruoka ja olut oli jopa suomen hinnoissa kallista. Ateria josta ei saanut napaansa täyteen maksoi semmoiset 14€. Myöhemmin ravintolassa alkois soittamaan kiinalainen tyttöbändi jonka repertuaariin kuului myös saksalaista musiikkia kuten 99 baloons. Matthias oli ihan tohkeissaan siellä, mutta tuskinpa enää poiketaan tuolla.

Perjantaina lähdettiin käymään puistossa. Edeltävänä päivänä sama oli suunnitelmissa, mutta harvinaisen voimakas vesisade pilasi suunnitelmat. Puisto sijaitsee meidän kämpiltä semmoinen puoliska kilometriä etelään. Puistoon pitää maksaa lippu ja se oli semmoisen 2€. Keli oli mitä mainion. Yli +20 astetta ja aurinko paistoi. Pojjaat laitto shortseja jo jalkaan. Tuo aika oli oikeestaan paras käydä puistossa sillä puut olivat kukassa parhaimmillaan. Ymmärtääkseni ne oli kirsikkapuita mitä puisto oli täynnä. Puitten lisäks puisto oli täynnä ihmisiä. Joka paikassa oli väkeä kuin pipoa ja parhaat poseeraukset oli käynnissä jokaisen puskan ja kukan juurella. Puisto on melkoisen kokoinen ja sen ympäri kävelemiseen sai varata useamman tunnin. Välillä näki aina kojuja missä myytiin muovikukista tehtyjä seppeleitä ja joissain myytiin aina jotain naposteltavaa. Pari tuntia meni hujauksessa ja onneksi tällä kertaa en seurannut Josea ja Teroa sillä, jos on kauniita näkymiä ja pojilla kamerat kädessä jumittuu ne moneks minuutiks katsomaan maailmaa linssin takaa.

(Kaikki oli pusikoissa ottamassa kuvia niin pitäähän sitä itekkin siellä olla)

(Kenties puiston hienoin puu. Porukkaa oli tietenkin sen mukaisesti, eli kuin pipoa)

(Väkeä ja kauniita puita riitti. Kuvassa ei näy selkeästi, mutta oikealla oli myös hääpari ottamassa hääkuviaan)

(Keskellä puistoa oli iso lampi. Veneen ois voinut vuokrata mikäli oilisi halunnut. Hintaa tunnille olisi ollut yhteensä kuudelta ihmiseltä noin 7€)

Puistossa oli taulu johon kaikki parit kävi laittamassa omat puumerkkinsä. Jose oli varustautunut kaikkien onneksi tussilla. Jokainen vuoron perään laittoi oman puumerkkinsä muiden joukkoon. Ite päätin että en rupea laittamaan omaa nimeäni siihen, sillä ymmärsin että se on tarkoitettu nimen omaan pareilla. Päätin sitten pitkän painostuksen jälkeen pistää oman puumerkkini seinään. Tosin sillä erotuksella että laitoin Miankin nimen siihen. Vahingossa siitä tuli hieman kookas mutta haittaako tuo. Pitää käyä kattoo mun rääpystämistä sitten Mian kanssa. Heti oman kirjoittamisen jälkeen Tahra oli hiukan katkera kun ei laittanut poikaystävänsä nimeä omaansa joten siinä sitten odoteltiin hetki kunnes hän sai omansa korjattua.

(Siinä koko taulu ja kyllä siitä selkeesti näkee mihinkä minä oon omani kirjottanu)

 

Illalla vietettiin Teron synttäreitä. Asuntolaan oli kutsuttu pikkaisen väkeä ja ajateltiin istuskella ja höpötellä pikkaisen. Paikalla oli kaikki asukit, kaksoset, kiinalaiset vaihtarit ja pari tyyppiä jotka auttoivat meitä ekana päivänä löytämään asuntolaan. Tero oli ostanut kakkua ja jakeli sitä avokäsin kaikille. Samalla pelailtiin korttia ja ihmeteltiin maailman menoa.  Myöhemmin jatkettiin porukalla iltaa Houhaissa.

(Siinä vähän kakun mallia)

Alkuviikosta lähdettiin seikkailemaan ja tutkimaan uusi makuelämyksiä läheisestä ravintelista. Läheisellä kadulla on useampi viikko rakennettu/remontoitu yhtä uutta ravintolaa ja päätettiin sitten poikien kanssa lähteä kokeilemaan sitä. Sisään päästyttyä huomattiin että eihän täällä ole sanaakaan englanniksi. Siinä sitten hetki palloiltiin ja mietittiin että mitä tehdään. Onneksi esillä oli muutama kuva ruokalajeista joista sitten valittiin mieluisin. Tero ja Jose tilasi kunnon kulhot nuudeleita, Matthias tilasi erilaisia nuudeleita, jotka oli epäonneksi kylmiä ja mun piti tilata alunperin riisiä ja kananpaloja, mutta sainkin kokonaisen koiven. Nuudelit tehtiin paikanpäällä ja sen kyllä pojat maistoi. Jose ja etenkin Tero hotki kulhonsa tyhjäksi Kiinalaiseen tyyliin ryystäen.  Itellä oli ongelmia syödä kokonaista kanankoipea tikuilla. Onneksi sain avuksi lusikan jolla sitä lihaa koivesta erotella. Onpahan sekin tullu koettua. Nyt torstaina on tuolla kyseisessä paikassa jo käyty kolmesti tällä viikolla. Taitaapi tulla melkoinen suossikkipaikka tuosta ravintelista.

(Rupea sitten tämmöisestä menusta tilailemaan. Ymmärrän vaan että jotain saa isona ja pienenä)

Tiistaina lähdettiin koulun jälkeen käymään Wudaoukoussa, paikka missä oli koirat myynnissä kadulla. Tahra kutsui meidät viettämään kansainvälistä visailuiltaa, jossa hän oli myös järjestäjänä. Mukaan tuli saksalainen Hanna, jonka oltiin tavattu pikaisesti aikaisemmin edeltävällä viikolla. Paikalle päästyä mentiin istuskelemaan pöytään porukalla ja tilailtiin pikkaisen syötävää. Ite tilasin kerrankin jotain terveellistä  ja päädyin kreikkalaiseen salaattiin. Siinä salaatissa tais olla kaikki Kreikan tomaatit sillä neljä viidesosaa siitä ainakin oli tomaatteja. Hyväähän se oli, mutta välillä piti miettiä voiko näistä saada yliannostusta. Samaan aikaan muiden syödessä Tahra oli kadonnut muiden visailuystäviensä luokse eikä häntä näkynyt kuin silloin tällöin. Tulipa hän välissä ilmoittamaan että ajatteli ettemme halua osallistua koko visaan eikä ilmoittanut meitä siihen. Eihän siinä muuten mitään, mutta tilaisuuteen kutsujaa ei näkyny koko aikana seurustelemassa ja muiden ollessa valmiita päätti hän vielä tilata oman annoksen ruokaa muiden joutuessa odottamaan. Noh odotellessa pelailtiin sitten pöytäjalkapalloa, pöytälätkän eteläinen serkku.

 

 

(Ja kyllä se light kolakin lasketaan terveelliseksi ruoaksi. Jopa niin terveelliseksi että korvakin alkoi vihertää)

 

Keskiviikkona lähdettiin tutkiskelemaan kaupunkia. Koska aurinko paistoi ja keli oli muuten ihan ok, tosin hiukan tuulinen halusin että kävellään läheiselle metroasemalle. Matkaa tosin oli joku kahdesta kolmeen kilometriä. Vähän kuului vastalauseita mutta itellä oli niin energinen olo että ajattelin kerrankin tehdä jotain hyötyliikuntaa. Ensimmäisenä pysähdyttiin Xidanissa jossa metroasemalta poistuttiin ostoskeskukseen. Olo oli kuin Japaniin olisi tullut. Tai no mistä minä tiiän mimmosta siellä on, mutta joka puljussa oli mitä ihmeellisempiä tavaroita. Kaikkea pikkurojua ja koruja. Terolle mukaan tarttui parit julisteet ja ite sain hommattua paidan Mialle. On se ku Mialle löytää paljon enemään ostettavaa kuin itselle.

(Jose sai stailausvinkkejä Terolta)

Xidanista jatkettiin Wangfujingiin, jossa aiemmin on käyty Jack and Jonesilla. Paikka on tunnettu ulkomaalaisten keskuudessa ja monesti paikalliset välttävät aluetta korkean hintatason johdosta. Tällä kertaa tavoitteena oli mennä pienemmälle torikadulle, joka taitaa olla viimeisiä perinteisiä torikatuja Pekingissä. Myynnissä oli samoja muistoesineitä kuin muuallakin, mutta poikittaiskadulla oli erittäin suuri määrä ruokakojuja joista sai mitä erikoisempia ruokia. Käärmettä, meritähteä, merihevosta, torakoita, skorppioneja ja muita ihmetyksiä. No ei muuta kuin maistamaan. Jose kannusti meitä kokeilemaan kun kerta tänne asti oltiin päästy. Alkuun maistettiin pieniä skorppioneja, jotka olivat vielä elävinä esillä olevissa tikuissa. Siitä sitten valittiin mieluisin ja eniten liikkuva, paistettiin ja naposteltiin. Pienet skorppionit maistuivat vain rapealta ja maustetulta lihalta. Melkein kuin ois syöny rapsakkaa kanankuorta.

(Yleiskuvaa torikadusta)

(Skorpionit sätki vielä tikuissaan ja ku niihin puhalsi rupes kaikki liikkumaan)

Myöhemmin samana iltana Jose sanoi että syödäänpäs jotain vielä parempaa. No eiköhän se tilannu sitten kaksi kämmenen kokoista skorpionia. Minä lupauduin syömään toisen, mutta toiselle ei tahtonut löytää ottajaa. Hetken Teroa passitettua suistui sekin syömään yhen. Skorpionin kanssa tietysti otettiin yhdet oluet että saataisiin kaikki huuhdottua alas. Alku oli melkoisen pelottava. Iso skorppioni, jonka ihokarvat vielä selkeästi näki. Ensimmäisenä meni toinen saksista. Melkein sama kuin ohutta kalanruotoa olisi syönyt. Palaa ei tahtonut saada millään ja maku tuli lähes tyysti grillikastikkeesta. Viimein pitkän purennan ja kikkalun jälkeen kovat palat saatiin nielastua. Sen jälkeen oli luvassa pyrstö. Piikki otettiin sentään pois mutta muuten häntä tuli syötyä. Se maistui samalle kuin pienet skorpionit. Viimein vuorossa oli itse ruho. Tästä olin kuullut vaan pahoja tarinoita. Puraisu osoitti ettei se nyt niin pahaa ollutkaan. Maku oli ravun ja maksan välistä. Ei mitään erikoisen herkullista, voisiko kuvailla nieleskeltävää. Ei tuota kyllä varmaan ilman sitä olutta olisi saatu syötyä. Tulipahan tuotakin kokeiltua. Seuraavalla kerralla josko kokeilis sitä meritähteä ja merihevosta.

(Ylemmästä karvaisesta yksilöstä pääsin nauttimaan)

(Todistusaineistoa että sitä todellakin syötiin.)

Samalla alueella oli myös pelihalli. Eiköhän poikien tietysti sinnekkin pitäny päästä pelaamaan. Minä tietenkin etupäässä. Enpä ole hetkeen nähnyt noin vanhoja pelejä mitä siellä oli. Street fighter 2 oli kovaa kamaa. Yksi pelikerta maksoi sen 15senttiä mikä selittänee suosiota. Uudet pelit oli monasti sen neljä kertaa kalliimpia mikä söi niiden suosiota. Oi miten tulikaan nuoruus mieleen kun niitä pääsi pelaamaan. Ehkä paras peli oli Drum Hero tyylinen peli, jossa pääsi kolkuttelemaan bongorumpuja ruudulla näkyvään tahtiin puukapuloilla. Aikansa pelattua ja vielä hetken shoppailtua pätettiin lähteä takaisin kämpille lepäämään ja tietysti tekemään sitä missä me ollaan parhaimmillaan eli laiskottelemaan.

(Ku pojat pelaa, pojat pelaa tosissaan)

(Olipa tarjolla vastanuijittuja makeisiakin)

(Sumeaa kuvaa pimellä viereisesta kadusta hämärässä)

 

Perjantaina mentiin sitten Kiinan kuuntelun tunnin sijasta museoon palloilemaan. En oo ikuna nähny taloa jossa on niin palon hukkaneliöitä. Kait sen tarkoituksena oli vaan olla massiivinen. Sisälle päästyä tultiin hirveänkokoiseen eteiseen missä oli infotiski ja eräs kiinalainen portti. Lähes puolet siitä rakennuksesta oli sitä hallia ja loput sitten itse museota. Itse museossa oli pitkälti kaikkea vanhaa tavaraa, mitä nyt yleensä museoissa on. Vanhoja rahoja, käyttöesineitä, koruja, patsaita ja sen semmosta. Ei oikeastaan mitään kiinnostavaa. Varmaankin löytäneet tylsimmät kapistukset sinne. Välillä käytiin kattomassa pienistä patsaista tehtyjä kyhäelmiä arkipäivän elämästä muinaisessa kiinassa ja siellä täällä pyöri video jostakin historiallisesta tapahtumasta. Olihan se nyt ihan mielenkiintoinen mutta ei välttämättä se mun juttu. Museot ei oikein ikinä oo ollu se ”mun juttu”.

(Tämä hukkatila)

(Jollakin ollu värkkäämistä tikkujen kanssa)

(Tero ihmettelemässä muinaista paraatia)

Museon jälkeen käytiin viereisessä ostoskeskuksessa, jossa oli taas kaikenlaisia merkkituotteita. Ihan sama jos olisi mennyt suomalaiseen ostoskeskukseen paitsi että myyjiä oli kolme kertaa enemmän. Eipä siellä jaksanut rahojaan kuluttaa ja sieltä poistuttiin kohtuullisen nopeaan.

Matkaa jatkettiin Wudaokouhun.  Siellä on kolmisen yliopistoa ja runsaasti ulkomaalaisia opiskelijoita eritoten. Minkä takia me sinne matkustettiin tunti metrossa, vierivieressä ku sillit purkissa kiinalaisten kanssa, oli katukauppiaat. Useampi sata metriä on tienvieressä katukauppiaita molemmilla puolin tietä. Myytävänä on pääasiassa vaatteita ja rihkamaa. Olipa siellä myös karhun käpälä ja koiranpentujakin myynnissä. Koiranpennun oisin kyllä halunnut ottaa mukaan. Koirat oli laitettu pieneen pahvilaatikkoon ja siellä ne masentuneet pennut yhessä kasassa lämmitteli. Karhun käpälästä en mainihe sen enempää. Innostuttiin sitten ostelemaan pikkaisen tuliaisia. Ensimmäisessä paikassa tingittiin hinnat kohilleen rannekoruista ja seuraavaan paikkaan siirryttyä huomattiin että kappas ku on sama nainen myymässä. Jatkettiin rihkamakorujen kattomista vielä semmoinen 20metriä ja eikö vieläkin sama myyjä meitä palvellut. Välillä oli toki pari muuta kojua, mutta aina se nainen jostain tupsahti. Taitaa mennä sillä melkoisen hyvin näillä markkinoilla. Paidat markkinoilla ei paljoa maksanut. Naisten t-paidoista joutu pulittamaan sen 2€ ja miesten vastaavista ehkä puolisen euroa enemmän. Laadusta ei tosin oo mitään takeita ja saattaapi niistä tulla napapaitoja ensimmäisen kokeilun päätteeks.

(Tässä vaiheessa niillä oli vielä lämmin)

(Hetken päässä oli myynnissä muita elukoita, kaneja, orava, lintusia sun muita elikoita)

(Pimeän tullessa laittoivat myyjät lamppuja palamaan että shoppailu voisi jatkua. Tämä oli ehkä koleimman näköinen sähkömopo)

Lauantaiksi meitä oltiin houkuteltu Tianjiniin vierailemaan meidän luokkalaisten suomenkiinalaisten luo kylään.Tianjin on ”pieni” kaupunki Pekingin vieressä noin 2h bussimatkan päässä. Asukkaita siellä on noin kymmenen miljoonaa. Koska tämmöinen mahottoman hyvä tilaisuus tuli niin päätettiin sitten lähteä tutustumaan paikkaan. Tahra ei päässyt lähtemään sillä sen piti olla töissä ja olipa tuo suunnitellut jotain jo illaksikin. Lähdettiin sitten poikien kanssa, eli minä, Matthias, Jose ja Tero.  Matkaan lähdettiin aikaisin aamulla, eli siinä ennen ysiä mikä on ainakin minulle aikaisin. Ensin bussilla rautatieasemalle, yhdelle niistä. Alkuun luultiin että sinne menee suora bussi, mutta mukavaksi yllätykseksi jouduttiinkin vaihtamaan bussia. Pienen tulkkauksen ja bussin työntekijöiden avulla saavuttiinkin perille. Rautatieasemalta ostettiin liput luotijunaan joka kulkee tuon matkan noin puolessa tunnissa. Parhaimmillaan nopeus junassa oli 335km/h eikä maisemia pahemmin kerennyt kattella.

Paikanpäällä meitä odottikin Wang ja Qing. Keli oli erittäin lämmin ja äkkiä takki menikin reppuun. Kelistä on paha sanoa mitä se oli. Samaan aikaan kun tunsi auringon paistavan iholle oli ilma kuitenkin täysin usvainen. Saastetta oli ilmakehässä todella paljon eikä ilmanlaatu todellakaan ollut mikään mairitteleva. Aurinkoa ei näkynyt mutta sen paisteen tunti aivan kuin kirkkaalta taivaalta arska olisi möllötellyt. Kaupunki oli musta viihtyisämpi kuin Peking. Vähemmän liikennettä, matalampia taloja muutekin paljon Kiinalaisempi ilmapiiri.

(Jonkinlaista yleiskuvaa kaduista)

(Näkymä ois ollut hyvä ilman saasteita. Kaukana kauhujen kauhu, maailmanpyörä ja vasemmalla jonkinlainen messukeskus)

(Kuva samasta paikkaa kuin edellinenkin katse vain oikealle)

Alkuun käveltiin hotellille, josta Matthias oli varannut huoneen sen takia että yöpaikkoja ei riitä. Molempien kiinalaisten kotoa oli luvattu kaksi yöpaikkaa ja alkuperäisen suunnitelman mukaan ei kaikki olisi mahtunut nukkumaan heidän kotona. Hotellilla vastaanottajat antoivatkin sitten semmoisen huoneen jossa vielä majoiduttiin. Kaikki huoneessa oli myllyn mallin, paskaa pöntössä, vuode petaamatta, pillerit pöydällä ja tyypin tavarat levällään huoneessa. Äkkiä sitten kyllä saatiin Matthiakselle uusi huone.

Hotellilla piipahtamisen jälkeen lähdettiin paikalliselle ostoskadulle, joka oli ulkoasultaan hyvin Kiinalainen. Tavaraa oli taas vaikka muille jakaa ja itteä jäi harmittamaan kun en ostanut kolmea samuraimiekkaa 30€ yhteishintaan. Ehkä siellä tulee vielä käytyä ja ne ostettua. Jos Pekingissä meitä tuijotetaan niin tuolla meitä kyllä vahdattiin. Voipi olla että jos menisi jonnekkin maalaiskylään joku tulisi viereen oikein töllöttää hetkeksi ku ollaan sen verran erikoista sakkia.

(Tero maisteli paikallista namua. Kovaa karkkia mikä muuttui jauhoksi siitä palan saatua. Ei kannattanut syödä tummat vaatteet päällä)

(Josen kameralta vähän laadukkaampaa kuvaa)

Parin tunnin jälkeen mentiin syömään erääseen ruokalaan. Etukäteen joutui maksamaan ruokalippunsa jota höylättiin sitämukaan kun jotakin halusi ottaa. Otettiin sitten minä, Jose ja Tero vähän reippaammin ruokaa ja kokeiltiin kaikenlaista uutta, kuten piirakkaa joka oli täytettynä punapavuilla. Tilaamisen jälkeen Wang vaati itse kantaa kaiken ruoan itse pöytään. Siinä ruvettiin sitten syömään runsaasti niin eiköhän tämä kiinanpoika yllätä ja tuo vielä kaks lautasta lisää ruokaa. No ei ainakaan tullut nälkä mutta ne kaks lautasta mitä just oli tuotu jäi syömätä ja vielä vähän ylimääräistä. Antavat kuulemma naapurin koiralle loput sitten.

Ruoan jälkeen lyllerrettiin läheiselle temppelille, joka sijaitsi noin kilometrin päässä ruokalasta. Temppeli oli erittäin tyylikäs ja siellä jopa tuli nähtyä useampi munkki tekemässä niitä samoja hommia mitä ne munkit nyt yleensäkkin tekee. Temppeleitä oli useita ja laittoipa Qing meidät tekemään omat toivomukset patsaitten edessä. Alkuun sytytettiin kolme pientä suitsuketta, jonka jälkeen mentiin tötterön eteen johonka ne sitten pienen hiljentymisen jälkeen asetettiin. Meillä oli pientä tuuria matkassa kun päästiin erääseen temppelin sisään joka useinmiten oli suljettuna. Sen sisällä oli patsas jonka silmät seurasivat jatkuvasti. Olit sitten oikealla tai vasemmalla puolella patsasta tuntui että se katsoi aina sinuun. Lapsethan on terveitä kun ne leikkii ja tällä reissulla mekin päästiin vähän leikkimään. Isoimman temppelin pihalla oli metallinen torni jossa oli seittemän eri kerrosta johon heittää kolikkoa. Mitä korkeammalle sen sai sitä parempi onni oli luvassa. Ite pääsin neljänteen kerrokseen ja sain sen kolikon heitettyä jopa kellon kautta mikä on erittäin hyvä. Tietenkin meidän ammattilainen Wang on heittänyt jopa kuudenteen kerrokseen. Tuuria sanon minä.

(Kuvassa isoin temppeli)

(Neljänteen kerrokseen heitto onnistu kellon kautta, PIAAAA...)

(Tän jälkeen tuli pari ihan ihme tyyppiä keskustelee meidän kanssa. Tässä kohin huudellaan varmaan tulkkia paikalle)

Temppelin jälkeen lähdettiin sitten Wangin kotia kohti. Talo oli noin kahden kilometrin päässä ja sinne kävellessä taas näki jos jonkin moista kulkijaa ja kulkuvälinettä. Perillä meitä oli odottamassa Wangin isä ja äiti jotka toivottivat meidät perille avosylin. Talo sijaitsi luonnollisesti kerrostalossa ja siinä oli kolme makuuhuonetta sekä olohuone ja keittiö. Neliöitä ei ollut paljoa mutta kämppä oli viihtyisä. Toinen makuuhuoneista oli Wangin kaksoissiskon, joka oli tällä hetkellä Shangaissa töissä. Olipa Wangin entiseen huoneeseen tehty pieni nurkkaus Buddhan patsaalle ja sen edessä oli hieman ruokaa joka syödään kuulemma myöhemmin pois.

(Kuvassa kiinalaiset isäntämme ja emäntämme. Vasemmalla Wang ja hänen isänsä ja äitinsä sekä oikealla Qing)

(Juhla päivällinen kokonaisuudessaan. Kyllä sitä syödessä menikin tovi.)

Vanhemmat olivat valmistaneet meille melkoisen juhla päivällisen. Tarjolla oli jos jonkin moista ruokaa, maasta, vedestä ja ilmasta. Kana laskettakoon ilmaan. Oli kahta erilaista mustekalaa, kanaa usealla tavalla, tofua usealla tavalla, jos jonkin laista kasvista lotusjuuresta herneisiin, rapuja ja katkarapuja sekä jotain kalaa. Kaikille löytyi varmasti se jokin mieluinen. Jälkiruoaksi oli kiinalaisten versio kinderistä. Makeita vaaleita tahmaisiapalloja lillui sokeriliemessä. Sisällä näissä yllätyksissä oli makeaa tahnaa ja makuja oli useita. Oli pähkinää, suklaata, ananasta sun muuta.  Juomaksi oli kiinalaista riisiviinaa Bai jua. Viiniksi sitä itse kutsuvat, mutta 38%  ei minusta kuulosta viiniltä saatika se normaali versio missä on 56%. Isäntä toivotti meidät monesti tervetulleeksi ja kommunikointi vanhempien kanssa tapahtui nuorempien kautta. Pystyipä asiansa sanomaan välillä suomeksikin sillä Wangin suomenkielentaito on hämmästyttävä 1,5 vuoden opiskeluun nähen, etenkin jos vertailee meidän luokan kiinalaisiin. Antoivatpa vanhemmat myös puiset rannekorut, jotka oli käyty ostamassa temppelistä useamman sadan kilometrin päästä. Päivällisellä isäntä nosti maljaa tämän tästä ja ilta sekä koko päivä oli erittäin onnistunut.

Yöllä lähdettiin mahat täynnä lauleskelemaan kiinalaiseen karaokeen KTV:hen. Kaikilla oli hauskaa ja jokainen pääsi laulaa luikauttamaan. Nyt on kyllä yliannostus kyseisestä touhusta hetkeksi. Takasin tultiin yöllä taksilla joka maksoi hurjat kolmisen euroa vaikka matkaa oli joku 5km. Tianjinissä taksit on Pekingiäkin halvempia joten niillä kyllä kelpaa ajella. Perille tultua huomattiin että isäntäväki oli nukkumassa. Isä nukkui kovalla sohvalla ja äiti toisen makuuhuoneen sängyllä kunnes me tulimme hänet herättämään. Päädyttiin sitten Teron ja Josen kanssa samaan sänkyyn. Meille oli annettu vanhempien parisänky, jossa Tero sai nukkua meidän jalkahiessä. Meillä olot oli vielä ihan hyvät sillä viereisessä huoneessa Wang, hänen äitinsä sekä Qing nukkuivat 120:ssä sängyssä kolmestaan. Qingiä eivät Wangin vanhemmat uskaltaneet päästää yksin yöllä matkaamaan joten me kaikki, Matthiasta lukuunottamatta yövyttiin Wangilla.

(Kun laulu alkoi mennä puuroksi oli sitä myös pakko päästä maistamaan)

(Tässä vaiheessa varvashiki ei näyttänyt häiritsevän)

Aamulla heräiltiin siinä kymmenen aikaan. Tai noh. Minä heräsin ja menin katsomaan televisiota isännän kanssa poikien vielä nukkuessa. Isäntä oli melkoinen teeninja. Alkuun hän tarjosi mulle kupposen ja sen kumottuani hän tuli välittömästi kaatamaan lisää mitään kysymättä, siinä tuli sitten juotua useampi teekuppi. Välillä sain täytettä kuppiini vaikka olin juonut vain kolmanneksen juomastani. Päivää jatkettiin vähintään kilometrin mittaisella kävelykadulla, jossa löytyi melkein mitä vain. Paikka ei ollut niin kuin marketit tai ostoskeskukset Pekingissä vaan paikalla oli monia kohtuu hintaisia vaatekauppoja. Väkeä sillä kadulla oli varmasti valehtelematta 10 000. Koko kilometrin matkalla sai aina väistellä ihmisiä mihin tahansa menikin. Koska Mia ei ollut mukana matkalla en sitten saanut ostettua mitään. Aina pitäisi olla joku joka potkii perseeseen ja sanoo ”Osta osta”.  Päivän siellä vietettyä suunnattiinkin kohti Pekingiä luotijunalla. Kiinalaiset ystävämme jäivät vielä kotiinsa kun me matkustettiin kämpille. Eipä Peking ole ennen näin kotoisalta tuntunutkaan.

En voi kuin ihmetellä Kiinalaista vieraanvaraisuutta. Kutsuja maksaa kaiken. Paikalla matkat, vierailut kohteisiin, tarjoaa ruoat jne. Jos yrittää antaa rahaa ostetuista juomista saatika jäätelöistä on edessä melkonen tappelu. Eipä me pojjaat honattu ostaa mitään lahjaa vanhemmille siellä ollessa. Jälkikäteen päätettiin sitten hommata lahja vanhemmille ja Wangille erinomaisesta vieraanvaraisuudesta. En tiedä miten se saahaan ujutettua hänen mukaansa, mutta jotain tästä on pakko antaa takaisin.

Maanantaina mentiin jälleen Wudaokouhun ostelemaan Tahran, Teron ja Josen kanssa. Paikalla oli vieläkin samat pennut joita perjantaina yrittivät myydä. Mielenkiintoisena seikkana voipi pitää sitä että kellään torikauppiaalla ei ole lupia myydä mitään tavaraa. Tämä nähtiin tällä kertaa. Tien toiseen päähän päästyä ja hetken takaisin käveltyä huomattiin että onpas tyhjä katu. Parissa minuutissa oli kauppiaat pakannut kimpsut ja kampsut ja lähteneet lätkimään. Joku oli näyttävästi vinkannut että poliisit on tulossa tarkistamaan luvat. Oli hieman outoa kävellä katua jossa vielä pari minuuttia sitten oli ollut järjetön määrä myytävää tavaraa. Sama homma huomattiin kampukselle tultua. Poliisin valot vilkkuivat molemmissa päissä katua ja katu oli tyhjänä kauppiasta. Huomattiin että nepä veikkakkaat olivat vaihtaneet viereiselle kadulle myymään katuruokiaan ja romppeitaan.

 

(Jose oli lähellä hommata tuon pennun)

Hetkeen ei oltu juhlittu niin nyt taas oli aika. Eli otettiin alkuun keskiviikkona limsat mukaan ja lähdettiin juhlimaan Wain Wainiin. Kun Ylivieskassa työnnellään kottikärryjä me katsellaan Pekingiä yläilmoista ja laulellaan. Varattiin Josen, Teron ja Matthiaksen kanssa sieltä pilvenpiirtäjä ravintolasta oma privaattihuone. Huone oli noin 15 neliötä, lattia ja seinät pehmustetut hulluille ja keskellä huonetta iso pöytä. Takana näkymä Pekingin yöhön ja edessä hullut karaokevehkeet. Huoneen vuokra oli 90€ ja siihen kuului kaksi tuntia haluamia virvokkeita, seitsemän eri ruokalajia, wii ja karaokelaitteisto. Alkuun ihmeteltiin että mitäs nyt tehään, mutta Village Peoplen – In the Navy:n lähdessä soimaan kaikki tuntuivat olevan kuin kotonaan. Kyllä se suomessakin pitäisi näin olla että ujommille laulajille pitäisi olla oma huoneensa missä voivat sitten rauhassa keskenään laulaa. Enpä olisi uskonut että tällaisesta ryhmästä löytyy tämmöisiä riita– kuin sulosointujakin. Kaksi tuntia meni kuin siivillä eikä kohtuullisen arvokas hintakaan haitannut yhtään.

(Ruoka kuulu hintaan, makkarasta sushiin)

(Näkymä pihalle karaokea laulettaessa)

(Yöllä otettiin huikopalaa mäkkäristä ja tietysti otettiin lähtettipoika mukaan kuvaan)

Perjantaina tutustuttiin kuuluisaan Pekingin ankkaan. Paikallisessa ravintolassa tilattiin poikien kanssa ankka joka maksoi noin 8€. Siitä neljälle riitti hyvinkin maistiasia vaikka pari muutakin ruokalajia ostettiin. Ankka pilkotaan kokin toimesta pieniin siivuihin joissa kaikissa tulisi olla pala ihoa sillä se on sen paras osa. Itse ankka laitettiin todella pieniin ”tortillalättyihin” jotka oli tehty jostain muusta kuin vehnästä. Vähän sitkeitä ne oli. Ankka kastettiin kastikkeessa ja lisäksi laitettiin hieman kasviksia. Sitten käärittiin koko komeus tikuilla. Se osoittautui yllättävän hankalaksi tehtäväksi. Miettikääpä ite rullaavanne tortillaa tikuilla ja vielä syöväne sen käärimänne räpistyksen niillä. Hermot ja hetkinen siinä meni mutta lopussa homma alkoi sujumaan. Ankka oli hyvää mutta ei mitään kovin erikoista. Enemmän menee prassailun puolelle jos sanoo syöneensä aitoa Pekingin ankkaa.

(Ankka on etualalla, oikealla kääreet ja vasemmalla ankan kastike ja lisukkeet)

Illalla pidettiin pienimuotoiset käytäväbileet.  Hissin viereen laitettiin ryhmittymä tuoleja ja pöytiä. Musiikkia ja naposteltavaa sekä hyvää seuraa. Ihan kuin olisi opiskeluajat menossa. Mukaan tulivat meidän kiinalaiset ”vaihtarit” Imatralta. Lisäksi paikalla oli pojjaat, käsittää minut, Josen, Teron ja Matthiaksen, sekä Brian. Mikäs sen parempaa kuin istuskella kaikessa rauhassa ja höpötellä kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Kylläpä mukaan kutsuttiin välillä henkilökuntaakin, mutta eipä nuo oikein innostuneet. Yritetty mikä yritetty.

(En tiiä mitä tässä tehään mutta varmaankin on Fab5 menossa)

Sunnuntaina lähdettiin Wang fu jingiin. Minä ja Tero ollaa kauan jo suunniteltu käyvämme Jack & Jonesissa. Itse katu on lähellä Tian’an meniä ja siellä sijaitsee lähes kaikki kalliimmat merkkikaupat ja pituutta kadulla ja siellä sijaitsevalla ostoskeskuksella on yli kilometri. Hinnat oli kuin Ideaparkin Catwalkilla ja jos olisi valmistunut insinööri saattaisi jopa käydä ostamassa Armanin sukat, mutta nyt budjetin kuluttaminen yhteen sukkaan ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta. Kauppaan mentäessä iski ahdistus. Myyjiä oli puolet enemmän mitä asiakkaita. Jokainen näistä hyökkäsi kimppuun kuin expertillä konsanaan. Kiireellä mentäessä kaupan päähän ei perässä enää ollut kuin yksi myyjä. Siitä oli hyvä aloittaa. Kaupassa löytyi jos jonkin moista vaatetta ja Tero sai sinne kulutettuakin jonkin verran. Itellä ongelmaksi tuli taas paitojen muoto. On se ihme että mahankohilta jos on sopiva niin kinnaa sitten käsivarsista tai rintakehästä. Paitoja tuli kokeiltua useita mutta aina malli oli väärä. Onhan se mukavaa että jos ostaa paidan niin pystyy kättelemään normaalisti.  Myyjä varmaan kiukuissaan kun asiakas kokeilee miljoonaa paitaa eikä yksikään kelpaa. Terolla oli jopa omien vaatteiden henkilökohtainen kantajakin joka seurasi kuin hai laivaa.

Shoppailun jälkeen oli luvassa meno Saksalaiseen ravintolaan. Matthias oli jo kauemman aikaa kuolannut Saksalaisten Schnitchelien perään ja nyt hän lähti opastamaan meitä sinne. Paikka oli hyvin lähellä Wain Wainia joten sinne piti matkustaa metrolla. Paikalle päästyä ja jonkin aikaa aprikoitua löydettiin ryhmittymä kerrostaloja joissa sijaitsi vaatekauppoja sekä ravintoloita. Näistä 11 talosta sen oikean löydettyä jouduttiinkin toteamaan että ravintola oli olemassa, mutta nyt se oli tilapäisesti kiinni. Korvikkeena vaihdettiin sitten Jekkiläiseen ruokaan ja suunnattiin samassa keskuksessa sijaitsevaan ravintolaan, jossa löytyi perinteiset amerikkalaiset hampurilaiset ja pirtelöt.

(Jose ihastelemassa annostaan)