Viimein sain rauhan. Makaan kämpällä sängyssä, suihkutettuna ja hampaat pestynä. Miten tää tunne onkaan niin ihana ja sitä ei osaa arvostaa.

Matka Amsterdamista Helsinkiin sujui kivuttomasti. Aikataulusta oltiin edellä ja lento kesti noin kaksi tuntia. Terolla kävi tuuri ja eiköhän se saanu viehkeää naisseuraa matkanajaksi. Minä en saanut sitä naista vaan keski-ikäisen miehen, joka saattoi kärsiä lentopelosta sillä jatkuvasti silmät olivat kiinni ja suu kävi kuin itsekseen puhuen. En sitten tehnyt sen enempää tuttavuutta, mutta Tero kyllä sai esittelyn kaikista seittemästä kännykästä jotka neiti omisti. Ostin Kiinan reissun kunniaksi kirjan joka käsittelee Maon historiaa ja sitä luin lennolla. En ikinä ole lukenut niin kyllästyttävää kirjaa. 60 sivua luettu ja 740 jäljellä.

Lentokentälle saavuttua oli hieman yli kaks tuntia aikaa vaihtoon. Se kulutettiin lahjakkaasti etsien haalarimerkkejä, joita ei sitten löytynyt, ja kuolatessa miljoonia maksavien kellojen perään. Eiköhän kentältä löytynyt kultaiset kaaretkin, johon tehtiin ystävällisesti tuttavuutta. Jatkolennolle kerettiin nippa nappa sillä aika kului niin nopeaan, että sisäänkirjautuessa meitä hoputeltiin melkoisesti ja saatettiinpa olla viimeiset ketkä nousivat koneeseen. Oli ne hampparit sen verta hyviä.

(Toivottavasti näitä kuvia tulee vielä enemmän. Amsterdamin kentällä)

On se tyhmää kun ensin pitää matkata länteen että voi mennä halvalla itään. Lentokone Pekingiin oli iso kaikin puolin paitsi istumatiloiltaan. Alkuun katoin että ihan kivan kokosiahan nää paikat on, mutta huomasinkin sen olevan ensimmäinen luokka. Omalle riville päästyä odotti ahdas ikkunapaikka, josta lähdettyään tuli aina häiritä kahta kanssamatkustajaa, tässä tapauksessa Teroa ja erästä Norjalaista herraa. Elokuvia pyöri jatkuvasti, mutta näyttöjen sumeus ja englannin kielisen materiaalin kaamea laatu vähensivät valikoitavissa olevia aktiviteettejä. Kymmenen tunnin lennosta kuusi meni huonosti ja katkonaisesti nukuttua. Loput muuten vaan palloilessa ja kattoessa kun Tero hyppii naapurimiehen yli mitä ihmeellisimmin keinoin. Voi sitä perseen puutumista ja lonka kolottamista mikä olikaan perille päästyä.

(Tältä näyttää Pekingin lähiö. Tuosta on vielä matkaa keskustaan ainakin 30km)

Lentokentällä jonkun olisi tullut ottaa meidät vastaan mutta ketään ei kuulunut/näkynyt. Laukut olivat päässeet turvallisesti Helsingistä Pekingiin ja nyt oli vuorossa suunnata kohti koulua. Taksimies ei luonnollisesti puhunut englantia niin turvauduttiin hakupapereissa kiinaksi lukevaan osoitteeseen ja pienen kaivannan jälkeen löydettiin jopa puhelinnumerokin koululle. Taksikuski neuvotteli hintaa mittarin raksuttaessa ja sanoi matkan maksavan 200 yania. Neuvoteltiin hinta sitten 160 yaniin. Kerran eksyttiin matkalla ja kyllähän pohjoosen poika oli ihmeissään tuosta liikennekulttuurista. Yhdellä kaistalla saattoi ajaa kaksi autoa yhden sijasta, joka puolella soi rääkät ja hirveää kiilaamista joka kohdassa. Poliisikin ohitti meidät pillit päällä mutta eipä se kuitenkaan muita nopeempaa siinä sumassa päässyt sillä kukaan ei väistänyt.  Perille päästiin ja kuski viittoi suuntaa ja käski mennä osoittamaansa suuntaan. Maksoin matkan ja halusin kuitin matkasta. Myöhemmin huomasin että kuitti oli 14 yanista minkä kohalla mittari pysähtyi. Lopuksi kuultiin että matka ois ollu mittarin mukaan maksettuna joku 100 yania. Eli elkää ikinä sopiko summaa taksikuskin kanssa vaan antakaa sen mittarin raksuttaa ja maksakaa sen mukaan. 

 Kampusalueelle päästyttyä pyydettiin apua parilta kiinalaiselta hepulta jotka auttoivat mielellään. Yhtäkkiä pari heppua olikin viisi. Noh. Palijollahan pärjää aina. Avustuksella löydettiin perille Guest Houseen. Pienen prosedyyrin jälkeen päästiin huoneisiimme jonne apulaiset tulivat laittamaan ilmastoinnin ja television kuntoon. Huoneet on kivoja hottellihuoeen tyyppisiä. Tosi pieni komero, kylpyamme, kaksi sänkyä, pöytä ja telkkari. Pöydällä odotti kaksi teekuppia ja iso termos täynnä lämmintä vettä. Kotiutumisen jälkeen käytiin katsomassa vähän ympäristöä ja ihmettelemässä kun ihmiset tuijottivat. Ei pahasti mutta kyllä ne katseet aina selässään tuntee. Takasin tultua tavattiin kaksi muuta vaihto-opiskelijaa, Jose ja Tara. Jose tulee alunperin Dominikaanisesta tasavallasta ja opiskelee Pensylvaniassa, Lock Havenissä, paikassa jonne olin miettinyt meneväni vaihtoon aiemmin. Jose on ollut aiemmin puoli vuotta täällä samassa paikkaa. Hän tuntee talon tavat ja naapuruston ja lupaili niitä näyttää meille huomenna. Tara opiskelee samassa paikassa ja taitaapi olla alunperin Jamaikalta. Molemmat ovat olleet täällä noin viikon ja tunnit ovat kuulemma alkaneet jo maanantaina. Kuuleman mukaan perille pitäisi tulla vielä viikon sisään ehkä viisi opiskelijaa lisää Ruotsista, Jenkeistä ja ehkä Saksta. Tällä hetkellä meitä on vain neljä ulkomaalaista.

Nyt kuitenkin pitää mennä nukkumaan pois jetlagia ja ruveta uneksimaan hanista ja netistä.