Matthias se on ihmesälli. Sillä riittää kyllä pokkaa tehdä ja sanoa vaikka mitä. Tingatessa se monasti lentää kaupasta, ravintolassa se sanoo suoraan jos jokin on pahaa, kaupungilla se puhuu lujaa muista ihmisistä. Sen nauru on vielä semmosta pirullista ja kovaa että varmasti herättää huomiota. Välillä se on hyvä ja välillä huono. Monasti se saa minkä se haluaakin sillä täällä ei tuupata tekemään näytöstä asioista vaan hymyssäsuin ratkaisemaan ongelmat. Ting Ting, opettaja jonka kanssa oltiin teetuvassa, sai kokea tämän osaltaan tiistaina. Tunnit varsinaisesti pitäisi pitää luokassa, mutta koska viimeksi pidettiin muualla rupesi Matthias kyselemään jotta mentäisiinkö tälläkin kertaa jonnekkin muualle. No äkkiäkös tuo suostui ja matkattiin iltapäivällä kohti West Mountain Parkkia. Tahra oli lähtenyt maanantaina kohti Shanghaita ja se antoi meille pojille viikon olla rauhassa miettimättä miten me tahattomasti taas loukattaisiin sitä.

(Matkalla nähtiin taas näitä logistiikan ihmeitä)

Opettaja tuli noutamaan meidät koulun porteilta ja matkaan lähdettiin hänen autollaan. Ting Ting sanoi tuntevansa tien, mutta kummasti matkanvarrella pari kertaa kysyttiin neuvoa ja kerran meinattiin vähän kolhaista toista autoa. Opettaja oli enemmän paniikissa kuin me. Tokastiin vaan että hyvin sä ajat ja jatka samaan malliin. Sitten lähes tunnin palloilun jälkeen saavuttiin vuoren juurelle.  Paikka oli täynnä erinäisiä munkkiluostareita ja patsaita joiden edessä rukoilla. Kaikkialla myytiin suitsukkeita, milloin sormen paksuisia ja milloin lähes miehen paksuisia. Niitä sitten vihdottiin patsaan edessä, rukoiltiin parempaa onnea tai mitä milloinkin, pidettiin vaka naama ja lopuks suitsukkeet tökättiin patsaan edessä sijaitsevaan pataan jossa oli sekoitus vanhoja tuhkia ja hiekkaa. Sitä kun luulisi että yksi iso patsas riittäisi, mutta vuorta kiivetessä tasaisesti ylöspäin johtavilla teillä vastaan tuli lähemmän parikymmentä rakennusta joissa oli mahdollisuus rukoilla. Patsaat olivat vakuuttavia ilmestyksiä samoin kuin vuorella sijaitsevien polkujen jyrkkyys. Siinä joutui isompi mies useamman kerran levähtämään, jotta jaksaisi kulkea taas toiselle temppelille. Välillä nähtiin myös munkkeja päivittäisissä puuhissa rukoilemassa ja tekemässä kaikkea muuta mitä nyt munkit yleensäkkin tekee. Lisäksi alkupäässä oli monikerroksinen rakennus, jossa erään nimeltä mainitsemattoman munkin jäänteet, tässä tapauksessa hampaat, oli haudattu. En tiiä miten halkeilleet ja reikäset ne oli sillä piiloon ne olivat ne laittanut. Sitä rukoillessa kuulemma toiveet toteutuivat.

( Hammastalo patsaineen, Eräs mies edessä vihtoo noita ohuempia suitsukkeita.)

Mielenkiintoinen seikka oli että alue oli hyvinkin rauhallinen ilmapiiriltään ja sinne saapuessa ei tehnyt mieli hoppuilla. Itselle tuli täytenä yllätyksenä että sellaisessa paikassa oli kojuja joissa saattoi pelata palkinnoista kuin konsanaan Wasalandiassa. Oli leikkipyssyllä ampumista tauluihin, pallojen heittämistä reikiin sun muita tällaisia huvipuistoissa tavattavia vekottimia. Hyvä ettei kättä olisi päässyt vääntämään koneen kanssa. Onneksi ne oli vain ihan alussa reittiä eikä korkeammalla vuorella tätä enää näkynyt. Näköalat olivat huimat aina kun niitä pääsi näkemään pusikon läpin. Koko Peking olisi näkyny ellei kaikki puskat olisi ollut edessä.  Ylhäällä olisi ollut mahdollisuus maksua vastaan käydä rummuttamassa todella isoa rumpua tornissa. Toinen vaihtoehto oli maksua vastaan heitellä isoja kolikoita seinään joka oli täynnä isoja reikiä, joissa jokaisessa sijaitsi kello. Jokainen kello edusti jotakin onnen aspektia kuten rakkautta, terveyttä. Kun kelloon osui lupaili se sitten sitä. Olipas selkeesti selitetty. Eli maksua vastaan jotain hyvää. Eipähän rahat turhaan mene.

(Eräs patsas pelaili Guitar Heroa)

(Sulassa sovussa kiivettiin hikipäissään ylöspäin)

(Tuntu ettei matka lopu ikinä)

Ylhäältä pääsi alas kolmella tavalla, kävellen takaisin, semmoisella hiihtohissikopperolla tai lasketellen metallista kourua pitkin pulkalla jossa oli jarruvipu. Viimeinen houkutteli meitä kaikkia, paitsi opettajaa, mutta meidän epäonneksemme se oli tietenkin huollossa. Oltaisiin jouduttu odottamaan liian kauan sen loppumista ja opettajalla alkoi olla kiire hakemaan lapsensa hoidosta. Jose, Tero ja Ting Ting päättivät mennä kävellen alas kun me porvarit, minä ja Matthias, ängettiin ittemme tähän hiihtohissiin johon mahtui kaksi. Sanon minä pojjaat että pelotti olla semmoisessa pienessä kopperossa joka pomppi ja heilui tuulenmukana. En oikein luottanut tuohon kiinalaiseen huoltotarkastukseen, mutta tässä sitä vieläkin ollaan. Näköalat oli huikeat eikä puskatkaan ollut edessä pilaamassa näköalaa. Takaisin koululle mentäessä eksyttiin jälleen pari kertaa ja opettaja oli vuorella tokassut että nyt pitää mennä, jotta on aikaa olla ruuhkassakin. Tarkoituksena oli varmaan sanoa että on aikaa eksyä pari kertaa.

(Näköala kopperosta)

(Siellä muuten pelotti)